Postmodernismi on häälyvä filosofinen koulukunta, joka nousi näkyvään asemaan toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina. Sen alku oli marginaalissa, mutta sittemmin se on noussut erääksi merkittävimmistä porvarillisen filosofian koulukunnista. Postmodernismi läpäisee suurimman osan yliopistomaailmasta, ellei jopa sen kokonaan. Postmodernismi on paraatiesimerkki porvarillisen filosofian totaalisesta umpikujasta ja pessimismistä kapitalistisen yhteiskunnan seniilin rappion vaiheessa.
Filosofian historiassa on nähty laaja spektri koulukuntia, niiden sisäisiä suuntauksia ja trendejä, jotka ovat edustaneet hyvin erilaisia maailmankuvia ja ohjaavia periaatteita. Tässä suuntausten viidakossa, joista jotkut ovat rationaalis-materialistisia, toiset idealistisia ja mystiikkaan taipuvaisia, kuitenkin oli yhteisymmärrys siitä, että hyvän teorian tunnusmerkkejä olivat johdonmukaisuus, tarkkuus ja huolellinen yksityiskohtien havainnointi. Miten tahansa filosofia esitettiinkin, lopulta kyse oli kamppailusta totuutta kohti. Jopa taantumuksellisimpien filosofien oli pakko myöntää ainakin tämä. Jopa kirkkoisä Augustinus, jonka teoria jumalallisesta illuminaatiosta muodosti keskiajan taantumuksen ideologisen perustan, ainakin yritti esittää argumenttinsa koherentteina ja järkevinä.
Kuinka ajat ovatkaan muuttuneet. Kapitalismin rappeutumisen aikakautena myös filosofia on taantunut. Postmodernismi on tämän trendin selvin ilmenemismuoto. Viimeisen puolivuosisadan ajan, ellei kauemmin, tämä suuntaus on levinnyt kuin virus kautta maailman, hypäten maasta toiseen, mutatoituen jatkuvasti uusiin, yhä oudompiin variantteihin. Se on saanut spin-off-koulukuntia ja alasuuntauksia, kuten postkolonialismi, queer-teoria, lukuisat feminismin eri muodot ja monet muut, jotka avoimesti tai peitetyissä muodoissa hallitsevat nykypäivän yhteiskuntatieteitä ja akatemiaa.
Postmodernin filosofian kentällä historian suurimpia ajattelijoita halveksutaan ja heidät heitetään sumeilematta roskakoriin. Ihmisjärjen olemassaolo kiistetään samalla, kun irrationaalisuus ja ajattelun täydellinen epäselvyys nostetaan periaatteiksi. Teoreettinen rehellisyys ja pyrkimys totuuteen hukutetaan loputtomiin reunaehtoihin, epämääräisyyksiin ja käsittämättömään kieleen. Seuraavassa erinomainen esimerkki tästä genrestä:
"Tärkeämpää kuin poliittinen vasemmistolaisuus, lähempänä intensiteettien yhteneväisyyttä: laaja maanalainen liike, horjuva, itse asiassa enemmän hermostus, josta johtuen arvoteoria disaffektoituu. Tuotannon pysäyttäminen, korvauksettomat haltuunotot kulutuksen modaliteetteina, kieltäytyminen 'työstä' (kuvitteellinen?) yhteisöjä, happeningeja, seksuaalisen vapautuksen liikkeitä, valtauksia, kaappauksia, äänten tuottamisia, sanoja, värejä, ilman taiteellista tarkoitusta. Tässä ovat 'tuotannon miehet', 'tämän päivän herrat': marginaaleja, kokeellisia maalareita, pop, hippejä ja yippieitä, parasiitteja, hulluja, täysiä sekopäitä. Yksi tunti heidän elämäänsä tarjoaa enemmän intensiteettiä ja vähemmän intentiota kuin ammattifilosofin 300 000 sanaa."
-Jean-François Lyotard, "Notes on the Return and Kapital"
Emme tiedä, voiko tunti marginaalien, kokeellisten maalareiden, pop, hippien ja yippieiden, parasiittien, hullujen saati täysien sekopäiden elämää tarjota enemmän intensiteettiä kuin määrittelemättömän "ammattifilosofin" sanat. Mutta jo tästä lyhyestä otteesta käynee täysin selväksi, että viisi minuuttia kenen tahansa elämää on selkeästi arvokkaampaa kuin 300 000 sanaa tältä nimenomaiselta filosofilta.
Täysin vakavalla naamalla postmodernistit marssittavat nähtäväksemme mitä naurettavimpia ja absurdeja väitteitä ja esityksiä. Esimerkiksi Jean Baudrillard on väittänyt, että todellisuus on nyt lakannut olemasta, kuten myös kaikki merkitys. Havainnollistaakseen väitettään Baudrillard mukailee (ja liioittelee) ilmeisen hyväksyvästi Elias Canettin sanoja:
Tietyn tarkkaan määritellyn kohdan ajassa jälkeen historia ei enää ole todellista. Ilman, että se ymmärsi sitä sillä hetkellä, ihmiskunta jätti yhtäkkiä todellisuuden taakseen. Sen jälkeen mikään, mitä on tapahtunut, ei ole totta, mutta me olemme kykenemättömiä ymmärtämään sitä. Meidän tehtävämme ja velvollisuutemma nyt on löytää tämä kohta ajassa, ja niin kauan kuin emme ymmärrä tätä, olemme tuomittuja jatkamaan nykyisellä tuhoisalla tiellämme.
-Jean Baudrillard, "Cool Memories 1980-1985"
Lukijalle saattaa juolahtaa mieleen kysymys: mitä tämä tarkoittaa? Mutta tähän kysymykseen on jo vastattu ennakoivasti. Koska todellisuus on nyt lakannut olemasta, ja sen myötä kaikki merkitys, minkään merkityksen etsiminen on lähtökohtaisesti turhaa. Tällä menetelmällä on se kiistaton etu, että se jo ennalta tekee tyhjiksi kaikki mahdollisesti kiusalliset kysymykset. Tällä tukahdutetaan kaikki kritiikki ja, itse asiassa, likvidoidaan kaiken rationaalisen ajattelun perusta kokonaisuudessaan.
Tämä ajattelutapa, joka tarjoillaan jotenkin tuoreena, ei ole — kuten ei mikään muukaan postmodernismin aspekti — uusi saati omaperäinen. Se on vain uudelleen märehditty versio Tertullianuksen 200-luvulla esittämästä argumentista, joka selitti kristillisen dogman absurdiudet lauseella Credo quia absurdum est: "Uskon siihen, koska se on absurdia."
Itse asiassa tämä kiehtoutuneisuus absurdiudesta vie meidät suoraan postmodernin ajattelun ytimeen, jossa kaikki rationaalinen ajattelu torjutaan. Deleuze ja Guattari, jotka usein esitetään postmodernismin "vasemmistosiipenä", vievät tämän absurdiuden aivan uudelle tasolle:
"...luonnon inhimillinen perusluonne ja ihmisen luonnollinen perusluonne tulevat yhdeksi luonnossa tuotannon tai teollisuuden muodossa, juuri niin kuin tapahtuu ihmiskunnan elämässä lajina. Teollisuutta ei näin tarkastella enää hyödyn ekstrinsisestä näkökulmasta, vaan mieluumminkin näkökulmasta, jossa teollisuus fundamentaalisesti identifioituu luontoon ihmisyyden tuotantonta ja ihmisten suorittamana tuotantona. Ihminen ei tässä mielessä luomakunnan kuninkaana, vaan mieluumminkin olentona, joka on intiimissä kanssakäymisessä syvällisen elämän kanssa sen kaikissa muodoissa ja kaikenlaisten olentojen kanssa, joka on vastuussa jopa tähdistä ja eläinkunnan elämästä, ja joka jatkuvasti kiinnittää elin-koneen energia-koneeseen, puun omaan kehoonsa, rinnan suuhunsa, auringon persereikäänsä: ikuinen universumin koneiden vartija. Tämä on toinen merkitys prosessille, kun käytämme termiä: ihminen ja luonto eivät ole niin kuin kaksi vastakkaista..."
-Gilles Deleuze & Félix Guattari, Anti-Oedipus
Michel Foucault, Deleuzen ja Guattarin läheinen ystävä, lähes kompastui omiin jalkoihinsa kiireessään ylistää tätä älyttömyyttä: "...luotiin ukkosmyrsky, jonka nimeksi tulee Deleuze: uusi ajattelu on mahdollista; ajattelu on jälleen mahdollista."
Eli siis nyt tiedämme! Ennen kuin Monsieur Deleuze valaisi meitä näillä totuuden helmillään, oli ilmeisesti melko mahdotonta edes ajatella. Kaikki postmodernistinen kirjallisuus pursuaa tällaista mahtipontista, tärkeilevää, karkeaa retoriikkaa, joka verhoaa sen huonosti järkeiltyjä teorioita. Mutta tämä ansaitsee kyllä jonkun palkinnon. Nyt, kun olemme lukeneet yllä olevat rivit, ihmiskunta voi vihdoin huokaista helpotuksesta. Voimme vihdoin alkaa ajatella.
Mutta tässäpä pulma: mitä meidän itse asiassa pitäisi sitten ajatella?
Määrittelemässä määrittelemätöntä
Filosofiaa, joka esittää itsestään niin suureellisia väitteitä, on syytä kuunnella. Varustamme itsemme siis runsaalla annoksella kärsivällisyyttä ja teemme kaikkemme, jotta saisimme siitä irti minkä tahansa merkityksen, mitä se saattaa sisältää. Mitä tarkalleen ottaen on postmodernismi, ja mitä sen taustalla on? Tässä törmäämme välittömästi ensimmäiseen ongelmaan. Meille sanotaan, että postmodernismi pakenee määrittelyä. Se on idea, joka määritelmällisesti vastustaa määrittelyjä. Toistaiseksi, hyvin epäselvää siis.
Käsitteen "postmodernismi" lanseerasi Jean-François Lyotard vuonna 1979, ja hän määritteli sen — "yksinkertaistaen äärimmäisyyteen asti", kuten itse asian ilmaisi — seuraavasti: "epäusko metanarratiiveja kohtaan". Oxford English Dictionary määrittelee 'metanarratiivin' näin: "Kaikenkattava tapahtumien ja olosuhteiden selitys tai tulkinta, joka tuottaa muodon tai rakenteen ihmisten uskomuksille ja antaa merkityksen heidän kokemuksilleen".
Hetkinen nyt! Eikö Lyotardin oma määritelmä ole myös... metanarratiivi? Totta kai se on juuri sellainen. Kun hän kertoo meille, että meidän täytyy tinkimättä välttää ajattelemasta tietyillä tavoin, joita hän ei hyväksy, eikö hän silloin esitä meille yleisen teorian — "kaikenkattavan tapahtumien ja olosuhteiden selityksen tai tulkinnan"? Ja, kertoessaan, että tiettyjä ajatuksia on hyljeksittävä, eikö hän tällöin myös esitä meille "muodon tai rakenteen ihmisten uskomuksille, joka antaa merkityksen heidän kokemuksilleen"?
Vastaus molempaan kysymykseen on kiistatta myönteinen. Näin ollen Jean-François Lyotardia voi syyttää jo näillä perustein joko absurdista itsensä kiistämisestä tai siitä, että on räikeä huijari. Olemme tekemisissä joko typeryksen tai roiston kanssa. Tai ehkä kummankin. On vaikea saada selvää.
"Ei edistystä"?
Postmodernistit tunnetaan myös siitä, että torjuvat kokonaan ajatuksen edistyksestä historiassa. He väittävät, että tieteen ja filosofian kehitys ei tunne edistystä, ja siten on olemassa vain erilaisia tapoja tulkita maailmaa. Lisäksi, tämä maailma ei edes vastaa meidän tulkintojamme siitä. Ja silti, postmodernistit esittävät koulukuntansa ainoana, joka voi selittää ihmiskunnan nykytilanteen. Jos me hyväksymme tämän lähtökohdan, mikä tahansa ajatus on yhtä validi kuin mikä tahansa toinen, nousi se sitten kivikautisen shamaanin, Aristoteleen, Einsteinin tai Marxin päästä. Missään vaiheessa ihmiskunnan ymmärrys luonnosta tai yhteiskunnasta ei ole ottanut askeltakaan eteenpäin — tosiaan, postmodernisti ei tunne käsitettä 'eteenpäin'. Mikään ei ole edistyksellistä paitsi, tietysti, postmodernismi, joka on vasta nyt voittoisana tullut esiin paljastaakseen tämän ikivanhan harhakäsityksen, edistysuskon.
Yhdestä asiasta voimme olla kerkeästi samaa mieltä. On ehdottomasti totta, että kapitalistisessa järjestelmässä sen seniilin rappion vaiheessa ei ihmiskunnan merkittävä edistys ole mahdollista. Mutta onko meillä sitten oikeus vetää johtopäätös tästä, ettei edistystä ylipäänsä ole olemassa, tai ettei historiassa olisi ollut kausia, jolloin ihmiskunta ei olisi ottanut merkittäviä askeleita edistyksen suuntaan? Ei, meillä ei ole tällaista oikeutta. Kuka tahansa, joka tutkii menneisyyttä, huomaa välittömästi, että ihmiskunta on kokenut valtavia kehityksen kausia, joita on luonnehtinut tuotantovoimien, tieteen ja teknologian nopea kehitys sekä taiteen ja kulttuurin kukoistus.
On havaittavissa myös toisenlaisia kausia, joita luonnehtii stagnaatio, taantuminen, rappio, jopa regressio barbarismin tasolle. Rooman valtakunnan tuho oli alkusysäys vuosisatoja kestäneelle taantumiselle Euroopassa, jota on oikeutetusti kutsuttu pimeäksi keskiajaksi. Renessanssi oli käännekohta kulttuurin kehitykselle kaikilla osa-alueilla. Taide, tiede, kirjallisuus: kaikki nämä kokivat hämmästyttävän uudelleensyntymän (sanan 'renessanssi' kirjaimellinen alkuperä). Tämä oli porvariston nousun aikakausi, ihmisyhteiskuntien nousu uudelle, korkeammalle tasolle, kaikenlaisten löytöjen aikakausi, joka vapautti ihmiskunnan feodalismin kahleista, kuten myös kirkon irrationaalisesta obskyrantismista ja inkvisition liekeistä.
Myöhemmin, Ranskan vallankumouksellinen porvaristo tuotti valistuksen, johon postmodernistit suhtautuvat erityisellä inholla juuri siksi, että se oli rationaalisen ajattelun ja edistyksen airut. Kuten sen nimi antaa ymmärtää, postmodernismi uskoo, että moderniksi kutsuttu aikakausi on päättynyt. Modernismiksi kutsutaan valistuksesta nousseita ajatuksia. Valistus oli kapitalismin herooinen aikakausi, kun porvaristo vielä kykeni toimimaan edistyksellisessä roolissa. Sen sijaan nykyinen aikakausi näyttäytyy sosiaalisen, taloudellisen, poliittisen ja ideologisen rappion aikana. Ihmiskunnan kehitys on todellakin jämähtänyt. Tuotantovoimat ovat rampautuneet kapitalismin ajauduttua pahimpaan kriisiin, mitä 300 vuoden aikana on nähty. Kulttuurin kehitys on jumissa ja tieteen hedelmät, kaukana siitä että vapauttaisivat ihmiskunnan, roikkuvat ihmiskunnan yllä Damokleen miekkana uhaten joukkotyöttömyyttä ja ympäristökatastrofia. Kapitalistinen luokka on muodostunut kolossaaliseksi esteeksi ihmiskunnan kehitykselle.
Nykyisen järjestelmän pohjalta ihmiskunnan näkymät ovat äärimmäisen synkät. Mutta sen sijaan, että postmodernistit päättelisivät tästä kapitalistisen yhteiskuntajärjestyksen olevan kehityksen este, he päätyvät ajattelemaan, että itse edistys on käsitteenä rajattava ulos, koska sitä ei itse asiassa koskaan ole ollut olemassa. Hallitseva luokka ja sen keskiluokkaiset perässähiihtäjät yliopistoissa ovat pessimismin vallassa. He kiristelevät hampaitaan yhteiskunnan kammottavasta tilasta, mutta torjuessaan tieteen, rationaalisen ajattelun ja edistyksen ylipäänsä, he vain heijastelevat degeneroituneen ja hapertuneen hallitsevan luokan maailmankuvaa.
Epärehellisyys
Joseph Dietzgen on todennut, että virallinen filosofia ei ole tiede, vaan "turva sosialidemokratiaa vastaan" — ja sosialidemokratialla Dietzgen tarkoitti työväenluokan vallankumouksellista liikettä. Hallitsevan luokan ajatuksilla tänään on tehtävänä juurikin peitellä kuilu massojen intressien ja kapitalismin status quon välissä. Tämä on kaikkien temppujen, valheellisuuksien ja äärimmäisen epärehellisyyden takana, jotka luonnehtivat porvarillista filosofiaa ylipäänsä ja postmodernismia erityisesti. Eräs tällainen temppu on jatkuva ristiriitaisten väittämien latelu, joilla postmodernistit pyrkivät peittämään jälkensä. Otsikolla "Vankilapuhetta" julkaistussa haastattelussa 1977 Michel Foucault'lle esitettiin kiusallisen suora kysymys liittyen siihen, että hän torjuu 'edistyksen' käsitteenä. Tässä on ote haastattelusta:
"Vastaani tuli teoksessanne Hulluuden historia lause, jossa sanotte, että 'meidän täytyy vapauttaa historialliset kronologiat ja perättäiset järjestämisemme kaikista edistyksellisen perspektiivin muodoista'".
Foucault vastasi näin:
"Tässä olen velkaa tieteen historioitsijoille. Omaksun menetelmällisen varovaisuuden ja radikaalin, mutta ei-aggressiivisen skeptisyyden, joka tekee periaatteeksi sen, ettemme katso juuri sitä hetkeä, jossa nyt olemme teleologisen kehityksen lopputulemana, joka tulisi rekonstruoida historiallisesti: omaksun skeptisyyden liittyen meihin ja siihen, mitä olemme, meidän tässä ja nyt -hetkeemme, joka estää meitä olettamasta, että mitä meillä on nyt on jotenkin parempaaa — tai enemmän kuin — meillä oli aiemmin. Tämä ei tarkoita, etteikö meidän pitäisi rekonstruoida regeneratiivisia prosesseja, mutta meidän täytyy tehdä tämä ilman, että pakotamme niihin positiivisuutta tai myönteistä arvotusta."
Kun pyrimme pureutumaan foucault'laisen kielen obskyyriin maailmaan, näemme, että kun hän torjuu 'generatiivisten prosessien' 'myönteisen arvotuksen' hän itse asiassa torjuu historiallisen edistyksen käsitteen. Kyynisen petollisesti Foucault raahaa väkinäisesti mukaan termin 'teleologinen' hämmentääkseen kuulijaa.
Kuka tahansa, joka ymmärtää vähänkään filosofiaa, ymmärtää, että teleologia — sana, jonka ennaltamäärättyyn tarkoitukseen viittaavia uskonnollisia konnotaatioita Marx ei koskaan kannattanut — on hyvin kaukana ajatuksesta, että ihmiskunnan historia ei ole vain sarja merkityksettömiä sattumuksia, vaan sen taustalla vaikuttavat tietyt lait, jotka vaikuttavat itsenäisesti riippumatta yksittäisten ihmisten subjektiivisesta tahdosta.
Foucault'n haastattelija, joka ei suostu niin helposti harhautettavaksi, kysyy sitten jatkokysymyksen: "Vaikka tieteen piirissä on jo kauan hyväksytty postulaatti, että ihmiskunta edistyy?"
Foucault vastaa tähän:
"Ei niinkään tiede, vaan tieteen historia toteaa näin. Ja minä en sano, etteikö ihmiskunta edistyisi. Sanon, että on huono menetelmä esittää kysymys näin: 'Miksi emme ole edistyneet?' Ongelma on: miten asiat tapahtuvat? Ja mitä tapahtuu nyt ei ole välttämättä parempaa tai edistyneempää, tai paremmin ymmärrettyä, kuin mitä on tapahtunut menneisyydessä."
Tässä näemmä klassisen tapausesimerkin joka suuntaan kumartamisesta samaan aikaan. Sanottuaan selvästi (tai niin selvästi kuin hänen omituinen terminologiansa sallii), että hän kiistää edistyksen historiassa, Foucalt sitten tyynesti toteaa täysin päinvastoin: että hän ei sano, 'etteikö ihmiskunta edistyisi'. Mutta välittömästi seuraavaan hengenvetoon hän lisää, että "mitä tapahtuu nyt ei ole välttämättä parempaa tai edistyneempää, tai paremmin ymmärrettyä kuin mitä on tapahtunut menneisyydessä". Joten itse asiassa edistystä ei ole tapahtunut.
Tuliko tämä selväksi?
Tämä on erinomainen esimerkki siitä, miten nämä arvon naiset ja herrat vääntelevät, kääntelevät ja venkuloivat, leikkivät sanoilla peittääkseen niiden merkityksen, aivan kuten mustekala ruiskuttaa mustetta harhauttaakseen vihollisiaan. Näin, jos joku syyttää Foucault'ta edistyksen kiistämisestä, mikä on hänen tuotantonsa pääteemoja, hän voi aina osoittaa, että "ei ei, itse asiassa sanoin tuolloin ja tuolloin, että 'En sano, etteikö ihmiskunta edistyisi".
Älyllinen epärehellisuus ja pelkuruus ovat postmodernismin olennaisia elementtejä. Se omaksuu kokonaisen repertuaarin manöövereitä, joilla se hämmentää ja harhauttaa lukijaa peittääkseen taantumuksellisen luonteensa. Hämmentävää tässä on se häpeämätön röyhkeys ja siekailemattomuus, millä tämä epärehellisyys esitetään.
Kielipelejä
"Katsos, joskus olen uskonut niinkin montaa kuin kuutta mahdotonta asiaa ennen aamiaista."
-Lewis Carroll, Liisa Ihmemaassa
Postmodernismi perustuu periaatteelle, että käsitteet, ideat ja itse kieli ovat kaikki subjektiivisia ja summittaisia "konstruktioita". Näin kaikki käsitteellinen ajattelu mukaan lukien tiede, on myös sortavaa. Objektiivista totuutta ei voi olla olemassa. Mikään ei ole totta tai luotettavaa. Ainoa totuus on yksilöllisessä kokemuksessa, 'eletyssä kokemuksessa', ja totuus voi olla vain henkilökohtaista totuutta.
Joillekin postmodernisteille ei riitä kaiken rationaalisen ajattelun ja "metanarratiivien" syökseminen historian tunkiolle, vaan he menevät niin pitkälle, että ilmoittavat koko kieliopin joutavan roskiin, koska se on sortava rakenne ja uhkaa ihmiskunnan vapautta. Kun olemme vapaita kieliopin ja syntaksin rajoittavista kahleista, voimme kaartaa absoluuttisen vapauden taivaisiin, jossa voimme kommunikoida keskenämme aivan uudella tavalla.
Mutta kieli ole konstruktio. Sitä ei ole kukaan keksinyt. Se on kehittynyt asteittain hyvin pitkän ajan kuluessa, satojen tuhansien vuosien aikana itse asiassa, ihmisyhteiskunnan kehityksen myötä. Tämä pätee myös ajattelun lainalaisuuksiin, jotka postmodernistit haluavat tuhota. Mutta mitä tilalle? Me voimme pitää tai olla pitämättä kieliopin ja syntaksin säännöistä, oli kyse sitten virallisesta kouluissa opetettavasta kieliopista tai epävirallisesta kieliopista kuten murteista. Silti, ilman näitä sääntöjä ihmispuhe tulee täysin mahdottomaksi ymmärtää, tai ainakin äärimmäisen epäkoherentiksi. Totta kai, postmodernisteilla on vastaus joka ongelmaan.
Judith Butler, postmodernismin tosiuskovainen, vastatessaan syytökseen ymmärtämisen mahdottomuudesta, kritisoi "sääntöjen opettelua, jotka ohjaavat ymmärrettävää puhetta". Butlerin mukaan tällaisten sääntöjen opettelu on "indoktrinaatiota normalisoituun kielenkäyttöön, jossa hinta siitä, että ei mukaudu, on ymmärrettävyyden itsensä menettäminen". Hän jatkaa, että "arkijärjessä ei ole mitään radikaalia. Olisi virhe ajatella, että yleinen kielioppi on paras väline radikaalien näkemysten esittämiseen, ottaen huomioon rajoitteet, jotka kielioppi asettaa ajattelulle, itse asiassa kokonaisuudessaan sille, mitä pidetään ajateltavissa olevana."
Eli nyt me tiedämme! "Arkijärki" ei ole radikaalia, mutta järjettömyys on. Tältä pohjalta Butler lähtee matkalle, jossa hän luo oman kielioppinsa, sellaisen joka jollain keinolla välttää "pakottamasta itseään" Butlerin omiin ajatuksiin. Kun Butler on saanut tämän tehtyä, hänellä on kaikenlaisia seikkailuja ja ajattelee asioita, jotka eivät "ole lainkaan ajateltavissa" meille, joita rajoittavat tavallisten kuolevaisten kielet.
Tämä kuitenkin nostaa kysymyksen siitä, miten Butler kommunikoi nämä ajatukset, joita ei voi ajatella meille vaillinaisille kuolevaisille, joita edelleen sitovat "ymmärrettävän puheen" kahleet ja joilla ei ole pienintäkään käsitystä siitä, mitä hän puhuu? Butlerin menetelmä on puhdasta sofistiikkaa. Toisin sanoen, se on temppu: "Minun ideani eivät ole huonoja ja mahdottomia ymmärtää; sinä et vain ole riittävän edistynyt ymmärtääksesi niitä."
Sanottuamme tuon, ei ole myöskään oikein mennä niin pitkälle, että väittäisi postmodernien tekstien olevan mahdottomia ymmärtää. Kaiken tuon monimutkaisen retoriikan tarkoituksena on saada ajatukset, jotka ovat hyvin vanhoja, typeriä ja taantumuksellisia kuulostamaan omaperäisiltä, hienostuneilta ja jopa radikaaleilta. Toki tämän paljastaminen vaatii hieman työtä, mutta postmodernisteilla ehdottomasti on agenda, eikä sitä ole kovin vaikea nähdä, kun se on käännetty heidän "erityiseltä kieleltään" tavallisten kuolevaisten puheeksi.
"Ei ole 'tekstin-ulkopuolta'"
Jacques Derrida on eräs vaikutusvaltaisimpia postmodernisteja. Hän on kuuluisasti sanonut, että "tekstin ulkopuolella ei ole mitään". Tällä hän tarkoittaa, että merkitys — ja siten tieto — ei ole missään suhteessa objektiiviseen todellisuuteen, vaan vain itseensä. Sanat, joita käytämme eivät ole missään suhteessa asioihin, joihin haluamme viitata. Sen sijaan mikä tahansa yksittäinen sana, Derridan mukaan, määrittyy vain suhteessa toisiin sanoihin. Näin ollen ymmärtääksemme yhtään mitään, meidän täytyy ensin ymmärtää kaikki sanat, jotka muodostavat kontekstin meidän käyttämillemme sanoille, ja sitten kaikki ne sanat, jotka muodostavat kontekstin niille sanoille ja niin edespäin. Tämä on tietenkin mahdotonta, joten meille ilmoitetaan, että tämä ohimenevä asia 'merkitys' on ikuisesti 'lykkääntynyt' eikä sitä koskaan voida täysin tavoittaa.
On varmasti totta, ettei Derridan kielenkäytön merkitystä voi ikinä täysin tavoittaa, mutta se on toinen keskustelu. Derridan pyrkimys sen sijaan on horjuttaa uskoamme siihen, että voimme ylipäänsä ymmärtää objektiivista todellisuutta. Toisin sanoen, lopulta "tekstin-ulkopuolista" todellisuutta ei ole olemassa. Meillä voi olla sana vaikkapa koiralle tai kissalle, mutta Derridan mukaan nämä käsitteet ovat vain abstrakteja ja subjektiivisia ihmismielen tuotoksia eikä niillä ole mitään tekemistä minkään oikean kissan tai koiran kanssa, ja näin ne menettävät kaiken merkityksensä.
Näistä "syvällekäyvistä" havainnoista huolimatta ihmiset ovat tuhansia vuosia käyttäneet kieltä välittämättä korkeammista totuuksista, joiden mukaan koira ei itse asiassa ole koira, kissa ei ole kissa ja, itse asiassa, kielellä ei voida ilmaista mitään ymmärrettävää ylipäänsä.
Kaukana siitä, että olisi kaikenkattava näkökulma asioihin, kuten Derrida väittää, hänen filosofiansa ilmentää äärimmäisen yksipuolista ymmärtämystä inhimillisen tiedon luonteesta. Jos käsitteemme eivät vastaa mitään objektiivista totuutta, ja jos "merkitys" voidaan generoida ja "dekonstruoida" ihmisten toimesta täysin sattumanvaraisesti, miten ihmiset voisivat lainkaan kommunikoida, kirjoituksin tai millään muullakaan tavalla? Miksi Derrida vaivautuisi kirjoittamaan tekstejä, kun ei tiedolle ei ole mitään objektiivista, ihmisille yhteistä pohjaa? Ja miten voimme ylipäänsä tunnustaa kokevamme samaa todellisuutta jos, sikäli kuin tämä todellisuus edes on olemassa, meillä ei ole mahdollisuutta päästä siihen käsiksi?
Tällaiset epäjohdonmukaisuudet eivät kuitenkaan haitanneet Derridaa. Kuten kaikki kunnon postmodernistit, Derrida pitää epäjohdonmukaisuutta kunnia-asianaan. Hänen kuuluisin ajatuksensa "dekonstruktiosta" on, jos mitään, juuri se väite, että "vapaus" on johdonmukaisuuden ja ajatusten koherenssin murskaamista. Tällä tavalla jokainen yksilö voi konstruoida tai "dekonstruoida" oman todellisuutensa. Itse asiassa tämä on juurikin, mitä Judith Butler, vaikutusvaltaisin postmoderni feministi, väittää:
"Jos 'myönnämme' 'sukupuolen' kiistattomuuden tai sen 'materiaalisuuden', myönnämme aina jonkun version 'sukupuolesta', jonkin 'materiaalisuuden' muodostelman. Eikö diskurssi sinä, jossa ja jonka kautta tämä myöntäminen tapahtuu — ja kyllä, tämä myöntäminen poikkeuksetta tapahtuu — juuri ole itsessään tämän ilmiön muodostaja, jonka olemassaolon se itse myöntää? [...] naiivisti tai suoraan tällaiseen diskurssin ulkopuoliseen objektiin viittaaminen vaatii aina ennalta tehdyn rajaamisen diskurssin ulkopuolelle."
"Diskurssi muodostaa itse sen ilmiön, jonka olemassaolon se myöntää". Ajattelu tuottaa todellisuutta. Materiaalinen todellisuus, jopa biologinen sukupuoli, on 'diskursiivista' ja sen voi luonnollisesti muuttaa diskurssilla. Mutta jos biologinen sukupuoli on vain 'diskurssin' tuote, eikö silloin kaikki muukin ole; niin sinä kuin minäkin. Mutta enkö minä sitten voisi yksinkertaisesti konstruoida tai 'dekonstruoida' sinun todellisuutesi ja sinä minun? Tähän kysymykseen Butler ei vastaa.
Tämä teoria ei itse asiassa ole moderni saati postmoderni, vaan melko vanha. Olemme tekemisissä subjektiivisen idealismin kanssa — virtaus, jonka juuret johtavat filosofian itsensä alkuhämäriin. Subjektiivisen idealismin pääväittämä on, että objektiivista todellisuutta, joka olisi olemassa ihmisten ajatuksista ja aistihavainnoista riippumatta, ei ole olemassa.
Derridan argumentointitapa on vain heikkolaatuinen kopio ajatuksista, jotka Immanuel Kant esitti 1700-luvulla, että ihmisen tietoisuus ei koskaan voi tavoittaa materiaalista todellisuutta, mitä Kant kutsui "asiaksi itsessään". Kantin mukaan mieli sisältää sarjan 'a priori' -ajatuskategorioita — tila, aika, aine jne. — joiden avulla tunnistamme todellisuuden pinnanmuodot. Mutta mielemme eivät kykene tavoittamaan materiaalista todellisuutta varsinaisessa muodossaan, 'itsessään'.
Derrida sen sijaan menee pidemmälle kuin Kant ja sysää sivuun käsitteet kokonaisuudessaan. Kaikki yleiset käsitteet ovat Derridan mukaan ihmismielen tuotoksia, joilla ei ole suhdetta objektiiviseen todellisuuteen. Nämä ajatukset ovat vanhempia kuin Kantin esittämät. 1700-luvun alussa piispa George Berkeley esitti samat absurdit väittämät kuin Derrida, paitsi merkittävästi selkeämmin: "Ihmisten piirissä todellakin on oudon yleiseksi muodostunut käsitys, että talot, vuoret, joet ja sanalla sanoen kaikki aistein havaittavat objektit olisivat itsenäisesti, luonnollisesti tai todellisesti olemassa, erillisinä niiden olemuksesta ihmisymmärryksen havaintoina."
Mutta tässä teoriassa on ongelma, josta ei aivan helposti päästä eroon. Tämän argumentin vääjämätön logiikka johtaa solipsismiin (latinan ilmaisusta solo ipsus, vain minä itse). Solipsismi on ajatus, jonka mukaan koska emme voi varmuudella todistaa minkään tai kenenkään olemassaoloa oman mielemme ulkopuolella, meidän täytyy tyytyä olemaan vain omien sisäisten maailmojemme yksinäisiä vankeja ja kaiken muun täytyy olla vain mielikuvituksemme tuotetta. Mutta jos näin on, sitten myös Jumalan täytyy olla mielikuvituksemme tuote.
Tämän ajatuksen mukaan mikään ei voi olla objektiivista, koska minkään ei voi todistaa olevan olemassa. Kaikki on vain ajattelun luomusta (tai "konstruktio"). Tämän, tietysti, todistaa vääräksi ihmiskunnan tuhansien vuosien kokemus ja käytäntö. Tämän todistaa vääräksi myös tieteen historia ainakin viimeisen kahden ja puolen vuosituhannen aikana. Mutta tämä ei kiinnosta postmodernisteja, jotka edelleen kiistävät, että mitään kehitystä olisi koskaan tapahtunut.
Piispa Berkeley oli reaktionääri ja kirkon vankkumaton puolustaja. Hänen julkilausuttu päämääränsä oli käydä taistelua tiedettä, rationaalista ajattelua, ateismia ja valistuksen materialismia vastaan. Kaikissa näissä kohdissa paitsi yhdessä (ateismi) postmodernistit ovat piispa Berkeleyn kanssa linjassa. Berkeleyn päävihollinen oli empirismi, materialismin kehittymätön muoto, joka oli tuolloin vallalla. Empiristit väittivät, että kaikki tieto saadaan vain aistihavaintojen perusteella. Tämä on korrekti näkemys, mutta yksipuolinen. Skotlantilainen filosofi David Hume vei empirismin absurdiin äärimmäisyyteen väittäessään, että koska voimme luottaa vain aistihavaintoihimme, emme voi todistaa minkään muun kuin aistihavaintojemme olevan totta.
Jos hyväksymme subjektiivisten idealistien premissit, tästä absurdiudesta on vain yksi ulospääsytie: piispa Berkeleyn ehdottama reitti. Tämä on, että Jumalan mieli, joka havainnoi asioita, antaa meidän ajatuksillemme objektiivisuuden luonteen ja ihmisille yhteisen viitekehyksen. On kuitenkin toinen reitti: materialismin ja tieteen tie. Premissiin, että kaikki tieto saadaan aistihavainnoista, lisäämme toisen: objektiivinen ja materiaalinen todellisuus on olemassa riippumatta meidän ajatuksistamme ja kokemuksistamme, ja ihmiset pystyvät tutkimaan tätä todellisuutta, selvittämään sen luonteen ja sisäiset liikkeen lait. Tämä on juuri se, minkä postmodernistit torjuvat.
Voimmeko päästä totuuteen?
Tiedetään yleisesti, että totuudellinen ajatus on yhteneväinen todellisuuden kanssa. Pieni lapsi saattaa pitää tulella leikkimistä hauskana ajatuksena. Lapsi kuitenkin pian havaitsee, että tämä ajatus ei ole korrekti. Kivuliaan yrityksen ja erehdyksen kautta, ajan myötä, lapsi muodostaa käsityksen, että oikein lähestyttynä tuli voi kuitenkin olla hyvinkin hyödyllinen, joissain tilanteissa jopa hauska asia. Tuli muuttuu tuntemattomasta "asiasta-itsessään" joksikin, jota voidaan sanoa vaikka "asiaksi-meitä-varten". Tämä on ihmisten yleinen suunta — tietämättömyydestä tietoon.
Postmodernistit kuitenkin hylkäävät tämän ajatuksen. He hylkäävät täysin väitteen, että ajatukset voivat joko pitää paikkansa tai olla virheellisiä. He halveksuvat kategorisia lausumia (vaikka eivät joka tapauksessa, kuten kohta näemme), koska tämä johtaisi ajatukseen, että jotkut lausumat ovat enemmän totta kuin toiset. Näin ollen heidän kirjoituksensa ovat täynnä epämääräisiä ja äärimmäisen ehdollisia väittämiä, jotka ovat täynnä reunaehtoja ja pitkiä sisäisesti ristiriitaisia selityksiä.
Michel Foucault on ehkä kaikkein merkittävin postmodernisti. Hänen mukaansa meidän on turha pyrkiä objektiiviseen totuuteen. Tämä tarkoittaa, että emme voi pyrkiä tavoittamaan ideoita, joiden sisältö ei ole riippuvainen yksittäisistä ihmisistä. Foucault'n mukaan ideoiden totuudellisuutta — toisin sanoen tietoa — ei voi johtaa kokemuksestamme materiaalisesta todellisuudesta, vaan jostain, jota hän kutsuu 'vallaksi'. Foucault'lla kyse ei ole vallasta siinä merkityksessä, jossa normaalisti ymmärrämme sen, kuten valtiovallasta, tai yhden luokan vallasta toisen yli. 'Valta' foucault'laisessa merkityksessä tarkoittaa pohjimmiltaan tietoa yleisesti. Näin ollen 'valta' generoi tietoa ja tieto puolestaan generoi 'valtaa'. Toisella tavalla ilmaistuna, tieto tuottaa tietoa. Tämä on puhdasta tautologiaa ja ilmaisee tarkalleen ei mitään. Pohjimmiltaan kyse on samasta periaatteesta kuin Derridalla, että ideat ja yleiset käsitteet eivät heijasta varsinaista todellisuutta, vaan vain toisia ideoita ja käsitteitä.
Foucault kertoo meille sitten, että totuus ei ole asia, jonka voimme tavoittaa testaamalla ajatuksiamme todellisessa maailmassa. Sen sijaan totuus on 'vallan' "tuottamaa". Ja 'valta' pakottaa yhteiskuntaan "totuuden regiimejä". 'Valta' kertoo meille, mikä on totta ja mikä ei. Foucault'n mukaan näitä totuuden ja ei-totuuden kategorioita ei kuitenkaan todellisuudessa ole varsinaisesti olemassa. Tästä seuraa, ettei mikään ole totta eikä mikään ole paikkansapitämätöntä. Eräs tapa päästä tähän ymmärrykseen on Foucault'n mukaan LSD:n nauttiminen:
"Näemme helposti, miten LSD kääntää päälaelleen huonon huumorintajun, typeryyden ja ajattelun suhteet: se eliminoi kategorioiden ylivallan vielä nopeammin kuin se repii sen turhanpäiväisyyden pohjan ja disintegroi typeryyden synkeän tyhmyysnäytelmän; ja se ai vain presentoi tämän yksiäänisen ja ei-kategorisen massan ei vain moninaisena, liikkuvana, asymmetrisena, desentralisoituna, spiraalimaisena ja sykkivänä vaan myös saa sen nousemaan, joka hetkellä, fantasia-tapahtumien parveiluna."
Kun yritämme saada selkoa tästä siansaksasta, huomaamme, että Foucault yrittää ilmaista meille LSD:n aiheuttamien hallusinaatioiden paljastavan meille, että todellisuus ei vastaa sitä, minä sitä yleisesti pidämme. Yhtenä päivänä voimme ajatella, että elefantit ovat villieläimiä, jotka asuvat trooppisilla seuduilla ja eläintarhoissa, ja seuraavana ne voivat olla pieniä vaaleanpunaisia olentoja, jotka lentävät ympyrää päässämme. Kuka meistä on sanomaan, kumpi näistä on totta ja kumpi ei?
Me emme voi puhua totuudesta laisinkaan, emme minun totuudestani emmekä sinun totuudestasi. On tietyst yksi poikkeus, yksi totuus joka on absoluuttisesti ja ikuisesti totta, ja se on Monsieur Foucault'n kategoriset lausumat, kuten hänen totuuden käsitteen kiistämisensä. Tässä meillä on jälleen yksi esimerkki postmodernistien jatkuvasti itsensä kanssa ristiriidassa olemisesta. Foucault ei edes tajua, että hän pyrkii esittämään meille todistuksen hänen käsitteensä 'totuudellisuudesta'. Eikö tämän pitänytkään olla juuri se, mikä on täysin mahdotonta?
Voimmeko tosiaan väittää, kuten Foucault pohjimmiltaan tekee, että objektiivinen totuus on fiktiota? Katsotaanpa. Voin uskoa, että olen lintu ja että voin kentää, mutta jos hyppään kielekkeeltä, tämä ajatus rojahtaa maahan minun kanssani. Voin kuvitella että olen monimiljonääri. Mutta jos menen pankkiin ja vaadin nostaa miljoona euroa, pankinjohtaja aivan varmasti esittää minulle kysymyksen liittyen siihen, miten paljon LSD:tä olen kenties sinä päivänä nauttinut. Jos joku postmodernisti haluaa todistaa väittämämme vääräksi, kutsumme hänet kohteliaasti kokeilemaan jompaa kumpaa näistä kokeista. Käytäntö osoittanee piakkoin, kumpi on oikeassa ja kumpi väärässsä!
Euroopassa läpi keskiajan 1700-luvulle asti oli yleisesti tunnustettu totuus, että maapallon loi Jumala muutama tuhat vuotta sitten. Mutta tiede todisti tämän käsityksen tyhjentävästi vääräksi. Tänään tämä käsitys voi olla totta enää uskon pohjalta. Objektiivisen totuuden kiistäminen johtaa lopulta kaiken inhimillisen tiedon alentamiseen uskonasioiksi ja taikauskoksi — johdattaa meidät takaisin uskonnollisuuden ja tietämättömyyden suohon.
Vastoin kuin uskonnot, kaikki tiede perustuu olettamaan että todellisuus on olemassa itsenäisesti, riippumatta meidän ajattelustamme, ja että meidän ajatuksemme ovat kykeneviä heijastamaan luonnossa esiintyviä ilmiöitä. Näin ollen totuus on olemassa objektiivisesti, eli riippumatta yksittäisten ihmisten mielenliikkeistä. Kieltää tämä on sama kuin kieltää tiede, minkä postmodernistit tosiaan tekevät, kuten seuraavaksi näemme.
Subjektiivinen ja objektiivinen tieto
Postmodernismi nostaa subjektiivisuuden absoluuttiseksi periaatteeksi. Tästä se johtaa, että ajattelu ylipäänsä on rajoitettua ja osittaista, eikä sitä voi saavuttaa objektiivista totuutta. Kapeakatseiselle akateemikolle maailman olemassaolo lakkaa hänen nenänsä kärjen paikkeilla, tai ainakin seminaarihuoneen ovella. Yliopiston professori tuottaa ainoastaan sanoja. Tämä on hänen maailmansa, hänen luonnollinen elinpiirinsä — ainoa elinpiiri, jonka hän tuntee. Tämä selittää postmodernistien pakkomielteen sanoihin ja kieleen. Niin muodoin se selittää heidän katsantonsa äärimmäisen kapeuden sekä heidän ajattelunsa köyhyyden.
Mutta ajattelu ylittää 'subjektin' rajat. Suuret teoriat tieteessä ja filosofiassa eivät ole vain yksittäisten suurten mielten tuotoksia; ne ovat ihmisajattelun korkein muoto niissä yhteiskunnissa, joissa ne on esitetty. Kun puhumme ihmisajattelusta emme puhu yksittäisen mielen liikkeistä, vaan puhumme ihmiskunnan ajatuksista yleisesti, kollektiivisesti.
On totta, että jokaisella yksittäisellä ihmisellä on luonnostaan rajattu ja osittainen näkökulma asioihin. Mutta kokonaisuutena ihmiskunta voi ylittää yksilön rajoitteet testaamalla kunkin väittämän objektiivista totuudellisuutta lukemattomista eri kulmista ja soveltamalla tietoa tosielämässä. Ajatukset yksittäisen ihmisen päässä eivät ole vain hänen omiaan — kaikki meidän teoriamme ja kielemme ovat ihmiskunnan sosiaalisen kehityksen tulosta kokonaisuudessaan, jotka välittyvät sukupolvelta toiselle. Myöskään objektin ja subjektin suhde ei ole puhtaasti abstraktin pohdinnan aihe. Ihmiskunta reagoi todelliseen, materiaaliseen maailmaan aktiivisesti, ei passiivisesti.
Ihmiset muuttavat maailmaa kollektiivisella työllä, ja muuttavat siten myös itseään. Tämän luomisprosessin korkein ilmaisu on tieteen edistys, jonka postmodernistit haluavat kiistää, mutta joka on itsestäänselvä tosiasia. Se on jatkuva marssi tietämättömyydestä tietoon. Mitä emme tiedä tänään, tiedämme varmasti huomenna. Tässä mielessä, ihmisen ajattelu paitsi kykenee objektiivisuuteen, niin on myös rajatonta ja absoluuttista. Ei ole tietoa, joka olisi ihmisen ajattelun tavoittamattomissa.
Marx selitti Teeseissä Feuerbachista:
"Kysymys siitä, voidaanko objektiivinen totuus yhdistää ihmisen ajatteluun ei ole teoreettinen vaan käytännöllinen. Ihmisen täytyy todistaa totuus — so. hänen ajattelunsa todellisuus ja voima, sen tämänpuolisuus käytännössä. Kiista ajattelun todellisuudesta tai ei-todellisuudesta eristettynä käytännöstä on puhtaasti skolastinen kysymys."
Esittää kysymys siitä, voiko totuus olla objektiivista vai ei, kuten postmodernistit tekevät, irrallaan ihmisen toiminnasta, on tyhjää spekulaatiota. Ajattelu on käytännön ilmaisu ja lopulta käytännössä ajatusten validius koetellaan. Ideoiden kehitys kehittää käytäntöämme. Samoin, harjoittaessamme tätä, objektiivisesti totuudelliset elementit kaikissa ideoissa määrittyvät ja erottuvat epätosista ja liioitelluista ideoista.
Suhteellinen ja absoluuttinen totuus
Mutta tarkoittaako se, että ideat voidaan osoittaa objektiivisesti tosiksi, että ihmisen ajatukset paljastavat koko totuuden välittömästi silloin, kun ne ajatellaan, ja ikuisiksi ajoiksi siitä eteenpäin? Tietenkään ei. Materialismin näkökulmasta on turhaa puhua absoluuttisen totuuden saavuttamisesta siinä merkityksessä, että kyse olisi kaiken saavutettavissa olevan tiedon löytämisestä koko universumin toiminnasta. Ihmiskunta on kykenevä selvittämään luonnonlakeja kaikilla tasoilla. Modernin tieteen ja teknologian edistysaskeleet todistavat tätä. Mutta ihmiskunta ei koskaan saavuta pistettä, jossa kaikki löydettävissä oleva on löydetty. Jokaisesta ratkaisusta pulmasta ja jokaisesta luonnon tasosta, jonka ihmiskunta oppii hallitsemaan, seuraa uusia pulmia ja uusia ongelmia.
Tieteen historia osoittaa, että tämä prosessi on loppumaton sarja teorioita, joista jotkut nousevat ja jotkut väistyvät edistyneempien tieltä. Mutta tässä postmodernismi jälleen kerran vetää liian pitkälle menevän ja yksipuolisen johtopäätöksen muodollisesti korrektista havainnosta. Postmodernismi päättelee, että koska kaikki teoriat ennen pitkää korvautuvat toisella, mikään idea ei pidä paikkaansa; kaikki totuus on suhteellista ja sattumanvaraista.
Kirjoissaan Hulluus ja sivilisaatio ja Hulluuden historia — jotka väittävät olevansa psykiatrian historioita — Foucault esittelee joukon ideoita ja menetelmiä, joita on käytetty psykiatrian piirissä sen historian varrella, mutta jotka sittemmin ovat osoittautuneet virheellisiksi. Itse asiassa, niitä pidettäisiin äärimmäisen taantumuksellisina, jos nykypäivän psykiatrit soveltaisivat niitä. Tältä pohjalta Foucault pyrkii horjuttamaan tieteen pyrkimystä objektiiviseen totuuteen yleensä.
Tämä on yleinen vire kaikissa Foucault'n 'historioissa'. On kuin hän olisi odottanut joka kerta löytävänsä tieteen avulla absoluuttisen ikuisen totuuden Graalin maljan, ja petyttyään löytämäänsä olisi tullut johtopäätökseen, että on tarpeen hylätä tiede kokonaisuudessaan ja totuuden käsite kaikkinensa. Hän pystyttää olkiukon ja sitten vaivatta kaataa sen. Mutta tieteessä ei koskaan ole ollut kyse absoluuttisen tiedon hallinnasta. Tieteen tavoite on paljon vaatimattomampi: löytää totuus askel askeleelta, soveltaen kärsivällisesti todellista tieteellistä metodia, eli havainnointia ja kokeita.
Postmodernistit suhtautuvat aiempien aikakausien tieteeseen halveksuen. Luonnollisesti vähemmän kehittynyttä aikakautta on helppo kritisoida omasta, kehittyneemmästä ajasta käsin. Tämä paljastaa tietämättömän ja pelkurimaisen asenteen, joka vertautuu siihen, että aikuinen asettaa lapsen naurunalaiseksi, koska tämä ei puhu samalla hienostuneella ja itsevarmalla tavalla kuin aikuinen. Mutta eri historiallisten kausien ideat eivät ole sattumanvaraisia. Ne heijastavat ihmisten yhteiskuntien kehitysastetta kussakin vaiheessa ja siten ne ovat absoluuttisia omana aikanaan. Toisin sanoen, ne ovat korkeimmat totuudet, joihin se yhteiskunta yltää siinä kehitysvaiheessaan.
Tietyn yhteiskunnan löytämät totuudet eivät ole sattumanvaraisia. Ei ole mahdollista, että Newton olisi kehittänyt kvanttimekaniikan. Newtonin mekaniikan lait muodostivat tarpeellisen osan ketjussa, joka myöhemmin johti kvanttimekaniikan kehittämiseen. Pohjimmiltaan ajattelu — jonka korkein esiintymismuoto on tieteellinen ajattelu — peilaa yhteiskunnan kehitysastetta omana aikakautenaan. Samalla se kuitenkin vie yhteiskuntaa kokonaisuutena eteenpäin, ja tiettynä hetkenä tämä kehitys itsessään johtaa kompleksisempien ja edistyneempien ajattelun muotoihin. Tämä on loputon prosessi tietämättömyydestä tietoon.; alemmista totuuden muodoista korkeampiin.
Tämä ei tarkoita, että kaikki vanhat ideat joutavat historian tunkiolle turhana hölynpölynä. Päin vastoin, niiden rationaalinen ydin on välttämätön elementti tieteen kehittymisessä eteenpäin. Ihmiskunnan oppiessa hallitsemaan uusia tasoja luonnonlaeissa, tie avautuu syvemmälle. Newtonin mekaniikka oli ihmiskunnalle merkittävä edistysaskel. Se oli eräs ensimmäisistä suurista edistysloikista, jotka kapitalismin nousu aiheutti. Sillä oli merkittävä rooli tieteen ja yhteiskunnan kehityksessä kokonaisuutena. Mutta tiede ei päättynyt Newtoniin; klassisten mekaniikan lakien jälkeen tuli kvanttimekaniikka. Kvanttimekaniikka ei tehnyt klassista mekaniikkaa tyhjäksi, vaan päinvastoin edellytti sitä, aivan kuten kvanttimekaniikka muodostaaa pohjan yhä pidemmälle meneville kehitysaskeleille fysiikassa. Kvanttimekaniikka pätee tiettyyn tasoon asti, mutta siitä eteenpäin nousee kehittyneempiä teorioita.
Vastoin kuin postmodernistit kuvittelevat, tieteellisen ajattelun historia ei ole onnetonta häälyvän absoluuttisen totuuden perässä juoksemista, satunnaisesta teoriasta toiseen pomppimista. Kyse on loppumattomasta prosessista, jossa ymmärretään luontoa ja sitä hallitsevia lakeja yhä syvällisemmin ja syvällisemmin. Lukemattomien yritysten ja erehdysten kautta jokaista teoriaa testataan, sen sattumanvaraiset, subjektiiviset ja paikkansapitämättömät elementit suodatetaan pois, sen rajat määritellään ja sen totuudellinen ydin lisätään ihmiskunnan tietovarantoon. Tämä puolestaan valmistaa tietä uusille, edistyneemmille ideoille, jotka korvaavat vanhat.
Mikään teoria ei ole eristynyt muista tai sovittamattomassa ristiriidassa niiden kanssa. Sen sijaan ne muodostavat kaikki eri asteet ihmiskunnan tiedon dialektisessa kehityksessä kokonaisuutena — loputon edistymisen prosessi alemmista tiedon muodoista korkeampiin.
"Metanarratiivit"
Koska postmodernistit torjuvat totuuden käsitteenä, he identifioivat viholliseksi numero yksi ne, jotka hyväksyvät sen olemassaolon. Palatkaamme hetkeksi teokseen Tieto postmodernissa yhteiskunnassa, jossa Jean-François Lyotard pyrkii määrittelemään, mitä "postmoderni" on:
"Käytän termiä moderni kuvaamaan mitä tahansa tiedettä, joka legitimoi itsensä viittaamalla tällaiseen metadiskurssiin ja vetoaa eksplisiittisesti johonkin suureen narrativiin, kuten Hengen dialektiikkaan, merkityksen hermeneutiikkaan, rationaalisen tai työtätekevän subjektin emansipaatio tai varallisuuden luominen.
Yksinkertaistaen äärimmäisyyteen asti, määrittelen postmodernin epäuskoksi metanarratiiveja kohtaan. Tämä epäusko on epäilemättä seuraus tieteiden edistymisestä; mutta tämä edistys vuorostaan olettaa tämän epäuskon. Metanarratiivien legitimaatioapparaatin käyttökelvottomaksi vanhentumista vastaa ennen kaikkea metafyysisen filosofian kriisi kuten myös yliopistofunktion, joka osittain oli siitä riippuvainen. Narratiivifunktio menettää sen toimijat, sen suuren sankarin, sen suuret tutkimusmatkailijat, sen suuren päämäärän."
Tässä meillä on aivan verraton esimerkki postmodernismin käsittämättömästä jargonista. Pitäkää ihmeessä mielessä, että meidän tähtemme Lyotard "yksinkertaistaa äärimmäisyyteen asti". Oli miten oli, jos Lyotard ilmaisisi itsensä selkeämmin, olisi riski, että ymmärtäisimme oikeasti, mitä hän yrittää sanoa: postmodernismi hylkää kaikki koulukunnat, jotka pyrkivät muodostamaan yhden, koherentin maailmankatsomuksen.
Johdonmukaisen maailmankatsomuksen torjuminen on looginen seuraus ihmismielestä riippumattoman objektiivisen todellisuuden torjumisesta. Jos kiistää, että on olemassa objektiivinen todellisuus, ja sitä myöten objektiivinen totuus, jotka ovat olemassa mielestämme riippumattomasti, tästä seuraa, ettei voi myöskään olla teorioita, joita voi yleisesti soveltaa. Jokainen yksilö kehittää omat teoriansa, joita soveltaa kuhunkin yksittäiseen todellisuuteen. Tässä tapauksessa 'metanarratiivit' todellakin olisivat formalismia ja jäykkää kaavamaisuutta, jossa minä pakottaisin oman maailmani lakeja sinun maailmaasi ja päin vastoin. Mutta suurimmat syntiset tässä asiassa olisivat itse asiassa itse postmodernistit.
Metanarratiivien torjuminen on itsessään karkeinta ja laajinta mahdollista metanarratiivia. Ja se esitetään meille ilman yhden yhtä todistusta tai todellista argumentaatiota! Meiltä pohjimmiltaan vaaditaan, että hyväksymme postmodernistien metanarratiivin uskon pohjalta. Postmodernismi on ainoa oikea metanarratiivi. Kaikki muut ovat väärässä, koska postmodernismi sanoo, että he ovat. Tämä on juuri sellaista älyllistä kiusaamista ja "sortoa", jota vastaan postmodernistit itse saarnaavat vimmaisesti. Ja tähän pohjautuvat heidän hysteeriset hyökkäyksensä kaikkia niitä vastaan, jotka esittävät vakavia vastalauseita sille, mitä postmodernistit väittävät. Tämä ei eroa millään tavalla uskonnollisesta dogmasta.
Postmodernistit kritisoivat marxilaisia dogmaattisuudesta ja siitä, että kieltäytyvät uusien ajatusten liittämistä marxilaiseen teoriaan. Joillekin tämä saattaa vaikuttaa järkevältä. Miksi ripustautua yhteen filosofiaan, kun voi valikoida haluamansa sekoituksen tarjolla olevista ideoista, riippumatta siitä, kuka filosofi tai mikä koulukunta sen on esittänyt? Mutta tässä on asian pihvi. Postmodernit eivät sano, että meidän tulisi valita parhaat ajatukset. Ei ole olemassa hyviä tai huonoja, totuudellisia tai erheellisiä ideoita, muistatko? Ei ole kyse siitä, että omaa korrektit ideat, vaan siitä, että vaadimme ideoidemme olevan epäkoherentteja. Ensimmäistä kertaa filosofian historiassa 'eklektismin laiha liemi', kuten Engels sitä kutsui, on nostettu filosofian koulukunnan ohjaavaksi periaatteeksi.
Postmodernistit syyttävät marxisteja siitä, etteivät he ole "avomielisiä" muita ajattelun koulukuntia kohtaan. Mutta todellisuudessa tilanne on aivan päinvastainen! Nämä arvon naiset ja herrat ovat pakkomielteisesti keskittyneet olemaan tuoreita ja originaaleja (vaikka todellisuus on kaukana tästä). He teeskentelevät, että historia alkaa ja loppuu heihin itseensä. Marxismi taas ei väitä olevansa jotain, jolla ei ole mitään tekemistä aikaisempien filosofioiden ja maailmankatsomusten kanssa. Me emme väitä. että tieteellisen sosialismin ajatukset ovat vain ja ainoastaan Karl Marxin ja Friedrich Engelsin poikkeuksellisen luovan nerouden tulosta.
Marxismi on synteesi kaikkien aiempien filosofioiden rationaalisesta ytimestä, jotka kaikki ovat rakentuneet sitä edeltävän aikakauden edistysaskeleiden pohjalle. Marxismi muodostaa yhtenäisen ja harmonisen kokonaisuuden. Se pitää sisällään kaikki arvokkaimmat ja kestävimmät elementit aiemmista filosofian koulunnista — muinaisen Kreikan filosofia, klassinen saksalainen filosofia, valistuksen ranskalaiset materialistit, Englannin poliittinen taloustiede ja aikaisempien utooppisten sosialistien loistavat ennakkoaavistukset. Kaikki nämä, tavalla tai toisella, sisältävät arvokkaita totuuksia ja oivalluksia heijastaen saman yhden objektiivisen todellisuuden eri aspekteja ja puolia.
Läpi historian tieteen ja ajattelun kehityksen tuhansien vuosien aikana on muodostunut kuva, joka kirkastuu päivä päivältä, yhdestä, keskinäisriippuvaisesta materiaalisesta maailmasta, joka toimii sen omien sisäsyntyisten liikkeen ja kehityksen lakien mukaisesti. Tämä on marxismin yhtenäisen maailmankuvan perusta, kuten minkä tahansa aidon tieteellisen teorian. Näiden lakien systemaattinen tutkiminen luonnon eri tasoilla on minkä tahansa tieteen päätarkoitus. Kaikki tämä on postmodernisteille pöyristys, sillä he vastustavat kaikkia systemaattisen ajattelun muotoja.
"Anti-tiede"
Vastustaessaan metanarratiiveja postmodernistit vastustavat juuri tätä systemaattista todellisuuden tarkastelua ja tiedettä ylipäätään. Tässä Foucault ylimielisesti kritisoi "globalisoivien diskurssien tyranniaa, niiden hierarkiaa ja kaikkia niiden teoreettisen avant-garden etuoikeuksia", ja kutsuu "...taisteluun teoreettista, yhtenäistä, formaalia ja tieteellistä diskurssia ja sen pakkokeinoja vastaan". Itse asiassa Foucault määrittelee tärkeimmän metodinsa, 'geneologian', olevan ei enempää eikä vähempää kuin "anti-tiede":
"Genealogia itse asiassa huomioi paikallisten, epäjatkuvien, diskvalifioitujen, epälegitiimien tietojen vaatimukset tulla huomioon otetuiksi, vastoin yhtenäisen teoriakokonaisuuden vaatimuksia, kokonaisuuden joka haluaa suodattaa, hierarkisoida ja järjestää ne jonkun aidon tiedon ja jonkun sattumanvaraisen käsityksen siitä, mikä muodostaa tieteen ja sen tutkimuskohteet nimessä. Genealogiat ovat siten ei-positivistisia paluita huolellisempaan ja tarkempaan tieteen muotoon. Ne ovat tarkalleen anti-tieteitä."
Mitä tämä on muuta kuin sodanjulistus tiedettä ja rationaalista ajattelua vastaan ja obskyrantismin puolustus? Mikä pahempaa, näitä taantumuksellisia ajatuksia markkinoidaan radikaaleimpana mahdollisena ajattelun muotona. Luce Irigaray esimerkiksi on kiistänyt Einsteinin suhteellisuusteorian, koska se on "seksistinen", oletettavasti koska Albert Einstein sattui epäonnisesti olemaan mies. Hänen esseensä vuodelta 1987 on otsikoitu: Le Sujet de la Science Est-il Sexué? (Onko tieteen tutkimuskohde sukupuolittunut?). Pohtiessaan aihetta Irigaray kirjoittaa:
Ehkä se on. Esittäkäämme hypoteesi, että se on, sikäli kun se asettaa valonnopeuden muiden nopeuksien, jotka ovat meille elintärkeitä, edelle. Mikä minulle näyttäisi osoittavan yhtälön mahdollisen sukupuolittuneen muodon ei ole suoranaisesti sen käyttö ydinaseiden yhteydessä, vaan enemmänkin se, että yhtälö antaa etuoikeuden sille, mikä kulkee nopeimmin..."
Muualla Irigaray jatkaa hyökkäystään Einstein-parkaa vastaan:
Mutta mitä mahtava suhteellisuusteoria meitä hyödyttää paitsi mahdollistaa ydinvoimalat ja kyseenalaistaa ruumiillisen inertiamme, joka on elämän perusedellytys?
Irigarayn vaikeasti selvitettävän järkeilyn mukaan nopeus on määritelmällisesti maskuliininen piirre ja siten Einsteinin "fiksaatio" nopeuteen yhtälössä on "seksististä". Tarkalleen minkä perusteella miehet ovat enemmän pakkomielteisiä nopeuden suhteen kuin naiset on mysteeri, jonka vain Irigaray voinee selittää. Meidän käsityksemme on, että miehen on yhtä vaikea saavuttaa valonnopeus kuin naisen.
Tässä postmodernismin irrationaalinen, tieteenvastainen luonne on esillä suorassa päivänvalossa. Suhteellisuusteoria, joka on yksi modernin tieteen perustavanlaatuisia kulmakiviä, tuomitaan "seksistiseksi", koska sen kehittäjä Albert Einstein oli mies.
"Metanarratiivien" ja "globalisoivien diskurssien" näennäisen viattoman torjunnan ja radikaalilta kuulostavan retoriikan taustalla postmodernismi on itse asiassa pystyttänyt varsinaisen globaalin tieteen- ja kulttuurinvastaisen inkvisition. Siellä "paikalliset, epäjatkuvat, diskvalifioidut, epälegitiimit tiedot" — tarkoittaen erheelliseksi osoitettuja mystiikkaan johtavia ajatuksia, jotka lojuvat filosofian historian hylkäyspinossa — nostetaan kunniaan ja ihmiskunnan tärkeimmät teoriat ja ajattelijat tuomitaan unohdukseen silmääkään räpäyttämättä. Jos näitä ideoita ikinä sovellettaisiin käytäntöön, se merkitsisi koko sivilisaation asettamista taantumuksen tielle.
Marxilaisuudenvastainen
Postmoderni on irrationaalisuuden korkein kehitysaste, kun taas marxismi on tieteellisen ajattelun korkein muoto. Juuri siksi, että marxismi on johdonmukaisin ja tieteellisin filosofian haara, se provosoi postmodernistien aggressiivisimmat vastalauseet. On mielenkiintoista havaita, että Foucault'n pääargumentti marxismia vastaan on, että marxismi on tieteellistä. Hän kirjoittaa: "Jos meillä on yksi vastalause marxismia vastaan, se on löydettävissä siitä tosiasiasta, että marxismi voisi tosiasiallisesti olla tiede."
Muualla samassa tekstissä Foucault kirjoittaa:
"Ei myöskään ole olennaista, että tämä tieteellisen diskurssin institutionalisaatio ruumiillistuu yliopistossa, tai yleisemmin koulutusapparaatissa, teoreettis-kaupallisessa instituutiossa kuten psykoanalyysissa tai viitekehyksessä, jonka poliittinen järjestelmä kuten marxismi tarjoaa; sillä genealogian on käytävä varsinainen taistelunsa diskurssin voiman vaikutuksia vastaan, jota pidetään tieteellisenä."
Tässä näemme postmodernismin todelliset kasvot — kyseessä on tieteenvastainen ja vastavallankumouksellinen ideologia, joka vastustaa marxismia sen perustavanlaatuisimmissa kysymyksissä. Joskus kuulemme, että olisi hyvä yhdistää postmoderneja ja marxilaisia ajatuksia. Mutta nämä ovat radikaalisti yhteensopimattomia. Foucault tunnustaa tämän kirjoittaessaan: "Ei ole kyse siitä, etteivätkö nämä globaalit teoriat olisi antaneet meille, ja edelleen antaisi kohtuullisen tasalaatuisesti hyödyllisiä työkaluja paikalliseen tutkimukseen: marxismi ja psykoanalyysi ovat todisteita tästä. Mutta minä uskon, että nämä työkalut ovat käytettävissämme ainoastaan sillä ehdolla, että näiden diskurssien teoreettinen yhtenäisyys jollain tavoin keskeytetään, tai ainakin sitä rajoitetaan, se jaetaan, se kumotaan, sitä karikatyrisoidaan, teatralisoidaan, tai miten haluatkin sen ilmaista. Jokaisessa tapauksessa yritys ajatella totaalisuuden kautta on itse asiassa osoittautunut tutkimuksen esteeksi."
Marxismi ja postmodernismi ovat yhteensopivia vain sillä ehdolla, että marxismin "teoreettinen yhtenäisyys" tuhotaan; heti kun marxismi lakkaa olemasta tiede, heti kun marxismi lakkaa olemasta totta ja heti kun se lakkaa olemasta materialistista... toisin sanoen heti, kun marxismi lakkaa olemasta marxismia.
Marxismi on sovittamattomassa ristiriidassa postmodernismin kanssa. Me olemme materialisteja ja positiomme perustuu ehdoitta totuuteen ja tieteeseen. Me uskomme, että on vain yksi keskinäisriippuvainen materiaalinen maailma, joka on aina ollut olemassa ja joka ei ole jumalan tai Monsieur Foucault'n 'vallan' luoma. Elämä on tämän materiaalisen maailman tuotos ja ihmiset ovat elämän edistynein muoto. Meidän toimintamme kautta olemme onnistunet selvittämään luonnon lakeja ja manipuloimaan niitä meidän hyödyksemme, mutta olemme myös itse näiden lakien alaisia ja siten muuttamalla maailmaa muutamme myös itseämme.
Johdonmukainen materialistinen tiedon teoria väittää, että tieto saadaan pohjimmiltaan aistien kautta. Meidän aistimme ovat siltoja tähän ulkoiseen maailmaan, eivät muureja sitä vastaan. Voi kysyä, mikä saa aistimme syöttämään mieliimme tätä informaatiota eikä tuota? Me emme muuta maailmaa muuttamalla kieltä tai ajattelutapojamme. Totuus löytyy todellisesta, materiaalisesta maailmasta, ei "tekstistä" tai "diskurssista". Me voimme muuttaa maailmaa tietyin tavoin, ja meidän aistimme kertovat, mikäli olemme onnistuneet. Olemalla interaktiossa maailman kanssa voimme löytää, testata ja täydellistää ideoitamme ja lopulta määritellä niiden objektiivisen validiuden.
Nämä ovat tieteen perusperiaatteita. Niistä luopuminen merkitsee suunnan ottamista kohti uskontoa ja mystiikkaa. Postmodernistit eivät ole vain irtaantuneet tieteestä, vaan he ovat käynnistäneet taistelun tieteen perusluonnetta vastaan. Se, että näitä taantumuksellisia ideoita levitetään kuin evankeliumia yliopistoissa, kouluissa ja globaalissa mediassa paljastaa kapitalismin mädän tilan. Kapitalismi on järjestelmä, jonka olemassaolo ei enää ole sopusoinnussa ihmiskunnan valtaisan enemmistön intressien kanssa.
Objektiivisen todellisuuden ja totuuden torjuminen käsitteinä johtaa lopulta vain status quon puolustamiseen ja parhain päin selittämiseen. Koska jos edistys on mahdotonta, on myös turha taistella paremman yhteiskunnan puolesta. Jos ei ole olemassa objektiivista totuutta, emme voi sanoa, että hyväksikäyttö, köyhyys sorto ja sota 'pahasta' — kaikessa on kyse vain näkökulmista. Postmodernismin puolestapuhujat päätyvät toimimaan kapitalismin propagandisteina. Aidosti vallankumouksellinen filosofia voi olla vain pohjiaan myöten tieteellinen ja materialistinen ja katsoa todellisuutta kasvoista kasvoihin. Vain selkein ja tarkin mahdollinen ymmärrys luonnon ja yhteiskunnan laeista voi osoittaa meille tien pois kapitalismin ja luokkayhteiskunnan umpikujasta. Karl Marxin sanoin, joka tuomitsi kaiken porvarillisen filosofian jyrkimmällä mahdollisella tavalla:
"Filosofit ovat vain tulkinneet maailmaa eri tavoin. Päämääränä on kuitenkin sen muuttaminen."